Moottoritie loppuu. Tulee Haaransillan liikenneympyrään. Käännyn kohti Tyrnävää. Tuntuu heti että ole maalla. Pysähdyn bussipysäkkeelle ja menen katsomaan kuormaan. Pressu lerpottaa ja läpättää tuulessa mutta on tukevasti muilta reunoiltaan tavaroiden alla. Sivuille on pantu irtotavaraa, joka ei ole millään tavalla kiinnitetty. Ovat tuolla tulla tuulen suojassa. Työnnän niitä muiden tavaroitten alle.
Minulla on 2,4 m pitkä kärry metrin korkeudelta täynnä tavaraa. Tuossa on monta kuutiota. Tavaraa, jota minulla ei ole vuosiin ollut ja jota en millään tavalla ole kaivannut. Tavaroita vanhempieni talosta, varastosta ja autotallista. Osa omia tavaroitani mummolan autotallin vintiltä, johon olin laittanut ne 25 vuotta sitten, talteen, että jos joskus tarvitsee. Nyt ne ovat tuossa kärryssä.
On siinä tavaraa, jota itsekin jo mietin. Niin kuin tuo peltiovesta tehty ahkio. Painava on. Mutta vakaa ja tilava, hyvin luistaa. Sillä voisi ehkä kuljettaa puita rantteelta mökille. En jaksa nyt miettiä. Otan kyytiin. Entäs nämä, homeiset satulareput. Toinen näistä on Raiskiosta, talosta, joka oli jäänyt 70-luvulla tyhjilleen Kuhmon Iivantiirassa. Jo silloin reppu oli homeessa. Mutta tämä on tehty nailonista. Jos homeen pesisi pois, pystyisi reppua käyttämään, marjareissuilla. Repun satulan eli metallisen selkään tulevan kehikon ja nahkojen muotoilu oli erinomainen. Tämä reppu muistututti sissireppua. Onkohan armeiljalla enää niitä? Vaikka tätä ei voisikaan käyttää, olisi tässä tuo tieto. Tieto siitä, miten tämä on tehty. Laitan kyytiin.
Olen huono panemaan tavaraa pois. Niin se on. Ne harvat tavarat, joita olen pannut pois - katunut olen. Niin kuin ne lentokonemaalit. Meille oli kulkeutunut koottavien pienoismallien maalaukseen tarvittavia pieniä maalipurkkeja. Niitä oli varmasti parisenkymmentä. Täysin priimaa tavaraa, pikkupurkeissa. ei mitenkään kuivuneita. Panin ne roskiin. Harmittelen sitä edelleen, kahdenkymmenen vuoden jälkeen.
Se on jokin luonteessani. Olen säästäväinen. Säilytän vanhaa tavaraa, mutta en osta uutta. Kun lajittelen ja merkitsen ylös vaatteitani tulen aina siihen samaan tulokseen: vaatetta on loppuelämäksi. Tuosaskin nyt isän vanha nahkatakki. Hirmuisen huonossa kunnossa, likainen ja haiseva. Ajattelin, että voisin käyttää sitä puuhommissa mökillä (ja käytinkin, siitä tuli lempitakkini puuhommiiin. Suojaa roskilta ja viimalta, vähitellen koppura käytössä pehmeni. Nahka on hieno materiaali!).
Niin se on. Kun palvon tätä vanhaa tavaraa, en osta uutta. Koen velvollisuudekseni säilyttää ja lajitella. Mummoni oli vielä pahempi. Kainuussa maitopurkit olivat semmoisia pehmeitä, joista kulma piti repäistä auki. Mummo säilöi ne kulmatkin, kääri niiden ympärille kammasta ottamiaan pitkiä hiuksia. Ja kaikki viilipurkit pesi ja säilöi. Ja alumiinikannet, vuosia ennen kuin metallinkeräys alkoi.
Ajan mökille. Vien metsään pakkauslavoja. Minulla toki on niitä, olenhan säilönyt. Teen hyvät alustat ja kannan banaalilaatikot (täynnä epämääräistä tavaraa) sinne. Siinä on työkaluja, vanhoja posliiniastioita, paikatut sarkahousut, vanhat poron, metsäpeuran ja hirven sarvet. Peittelen pressuilla. Sattuneesta syystä minulla niitäkin on (ja kuin ihmeen kaupalla tyttäreni kysyy, olisiko minulla poron sarvia. Hän haluaisi tehdä niihin macramen. Käymme metsässä ja siellä, yhdessä pahvilaatikossa, pressun alla).
Nuo vanhat, hyvin vanhat posliiniastiat ovat muuten nyt mökillä käytössä. Käytän mieluummin niitä kuin vaimon tilaamaa uutta astiastoa Hobby Hallista. Vanhat alumiinikattilat ovat menossa kesäkeittiöön. Nehän ovat sinne aivan mainioita. Eivät ruostu, keveitä. Minun elämäni vain on selllaista että vanha tavara on yhteensopivampi kanssani kuin uusi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti