Reissulle ja kotiin luetteloidun omaisuuden kanssa

Reissulle pakkaaminen oli helppoa kun moni tarvittava tavara oli jo luetteloitu. Ja tavaroita purettaessa tavarat menivät helposti myös omille paikoilleen. Tuntui hyvältä kun tavarat pääsivät laatikkoihinsa, kopistelin laukun ja panin laukkukaapin oven kiinni.

Vaimo esitteli iloisesti kahta ostamaansa sankoa. Olivat kuulema maksaneet vain 1,95€/kpl. Muistin vain sen,että jouduin pitkään sovittelemaan, kun yritin saada kaikki vanhat sankot sopimaan paikoillensa. Hermostuin noista kahdesta uudesta johonkin survottavasta isosta esineestä. Vaikuttaa varmaan pikkumaiselta.

Löysin hengenheimolaisen

Kuuntelin Yle-Areenasta kun Pekka Piri lukee kirjaansa Saagojen kutsu. Se kertoo 7,5 metrisen avomoottoriveneen matkasta Suomesta Islantiin. Tuntui niin hyvältä, kun Piri kertoo järjestyksestä veneessä. Ensinnäkin, jokaisella tavaralla on oma paikkansa. Toiseksikin, veneessä on vain se, mitä tarvitaan. Mitään ylimääräistä ei saa olla, koska se muodostaa vaaran. Ylimääräinen tavara on tiellä ja estää tarvittavan tavaran käyttöä aiheuttamalla sotkua ja sijaitsemalla fyysisesti edessä. Juuri niin! Kolmas tärkeä asia oli, että Piri otti itse omiin käsiinsä sen, mitä tavaroita hänen veneeseensä kuuluu. Hän ei ole velvollinen säilyttämään muistoesineitä, joita ihmiset hänelle omista psyykkisistä lähtököhdistaan kantavat. Matka oli hänen matkansa. Vain hän oli sen päähänsaattamisesta vastuussa. Silloin hän myös päättäisi millä tavaroilla mennään eteenpäin. Niin totta tuokin.

Eläminen luetteloidun omaisuuden kanssa

Olen elänyt nyt muutamia viikkoja olohuoneen luetteloidun omaisuuden kanssa. Kokemukset ovat huikaisevat. En ole tehnyt yhtä ainota väärää liikkua tarvitsessani laatikoissa olevia tavaroita - ja olen tarvinnut niitä paljon! Kävelen vain oikean laatikon luo ja otan tavaran ja jatkan. Ennen kaikkea olen tarvinnut 3,5/3,5- ja 3,5/RCA-johtoja. Olen kuunnellut kännykällä paljon Yle-Areenan ohjelmistoa, useita Radioateljeen kuunnelmia, Pirin Saagojen kutsu-radiokirjaa, historiaohjelmia ja uutisia. Minulla on ollut tunne, että olen hallinnut elämääni. Se on ollut hyvä tunne. Olen myös käyttänyt AAA-akkupattereita kannettavan kaiuttimen kanssa. Lisäksi olen tehnyt pienen kasan palautettavasta omaisuudesta. Olen pyytänyt työpaikalta useita USB-tikkuja. Nyt kun olen kasannut kaikki USB-tikut (tikut tyhjiä, olen siirtänyt niillä olleen materiaalin oikeisiin paikkoihin tai formatoinut tikut) samaan pieneen laatikkoon, olen huomannut, että tikkuja on niin paljon, että voin hyvin palauttaa työpaikan tikut takaisin. Yksi mielenkiintoinen anekdootti: Olen lainannut yhden tikun ja tiedustellut tikkua takaisin sivumennen. Tuttavani muistelee palauttaneensa tikun. Uskoisin, että hän ei ole kuitenkaan palauttanut sitä, koska tikun kyllä pitäisi olla tuossa pienessä laatikossa, jos olisin sen saanut. Toisaalta, omaisuuden luetteloiminen on vasta alkutekijöissään ja lukuisat laatikot ja korit odottavat vielä penkomista, joten voin hyvin olla väärässäkin.

Yksi tärkeä asia on ollut juuri tuo luetteloiminen. Juuri se, että on kirjoittanut ylös tarkasti missä jokin tietty tavara on, on terävöittänyt omaisuuden kanssa elämisen korkeammalle asteelle. Se on ikään kuin muistiinpanojen tekemistä luennolla: se pakottaa sinut olemaan läsnä ja ajattelemaan asian läpi. Pelkkä kirjoittaminen usein riittää. Harvoin tarvitsee edes katsoa listasta, missä jokin tavara on vaikka itse asiassa sellainenkin tarve juuri nyt on: Tarvitsisin älykännykkään kuuluvaa mini-USB-johtoa. Jätin yhden sellaisen alakerran kaappiin, mutta huomasin, että se ei sovikaan kännykkään. En nyt enää tiedä, onko liitin siinä edes mini-USB vai onko kyseisiä liittimiä eri tyyppisiä. Tuo liitin kävi ulkoiseen kovalevyyn (johon muuten sain tehtyä tiedostojen varmuuskopioinnin nyt kun sen kaikki osat löytyivät). Olen ajatellut nyt, että katsoisin Aarnen huoneen johtoboxin sisällöstä, oliko siellä mini-USB-liittimiä. Silloin kännykkään kuuluva siirtojohto olisi varmaan jokin niistä.

En annakaan pois

Otin kaksi tavaraa poisannettavien kasasta takaisin itselleni. Toinen oli videokamera, johon tallennus tapahtuu magneettinauhoilla ja toinen oli 4 megapikselin digikamera. Videokameraa en usko käyttäväni tallennukseen, siihen on parempi kamera jopa kännykässäni. En ottanut kameraa myöskään muistojen vuoksi: tällä kameralla kuvattiin perheemme mökkireissu Puruvedellä kun lapset olivat pieniä. Vaikka olen tunteellinen, niin olen kuitenkin hyvin resistentti tuollaista muistoesinekasailua kohtaan. En kertakaikkiaan pidä tavaroista, enkä myöskään tavaroiden kasoista. Arvostan enemmän tyhjää laatikkoa tai tyhjää tilaa lattialla. Otin videokameran sen vuoksi, että nauhoilla mahdollisesti on yhä materiaalia, jota en ole siirtänyt tietokoneelle ja jos nyt antaisin kameran pois, olisi nauhoilla olevan materiaalin jalostaminen mukavaksi katsomisnautinnoksi huomattavan hankalaa. Milloin ehdin tehdä nauhoilla olevista muistoista, tai tuhansista valokuvista, viihdyttävän katsomisnautinnon, on toinen tarina, mutta en puutu siihen nyt. Jotta se joskus tapahtuisi, on asioita tehtävä järjestyksessä. Ensin on tehtävä tämä omaisuuden luetteloiminen. Tuli ahdistuksen häivähdys, epäily, tunne elämän loppumisesta, siitä jos kaikki jääkin kesken. Kuka pystyy jatkamaan ja kuka haluaisi jatkaa ja kuluttaa omaa elämäänsä toisen tavaroiden tai taltiointien järjestämiseen? Kyllä sellaista voi olla. Jos minulla olisi vaikka Kalle-ukkini, jota en koskaan nähnyt, negatiivikokoelma hänen elämänsä varsiteiltä, niin olisin hyvin kiinnostunut.

Toinen tavara, jonka otin takaisin oli siis tuo kamera. Sen taltioinnin syy oli kahtalainen. Ensinnäkin ajattelin, että voisin säilyttää sitä tanssilaukussa ja ottaa tanssikoreografioita videolle. Siinä on siihen riittävä videoresoluutio. Toisaalta, pystyn tekemään saman asian kännykällä, joten tämä peruste ei ole kovin pitävä. Toinen asia oli ajatus vertailusta: tekisin lehtijutun, jossa vertailisin kahden eri aikakauden kamerakännykän, vanhan digipokkarin ja uuden digijärkkärin kuvalaatua. Minulla on näitä lehtijuttuideoita aika-ajoin. Toki ideoita tarvitsen, jos jäisin pois nykyisestä työstäni, elämän free-lanceriksi.